Valikko 

Blogi

Tasa-arvo ei tapahdu itsestään

Julkaistu 5.12.2017

 

Keskustelussa sukupuolten välisestä tasa-arvosta ajaudutaan herkästi nostamaan esiin sitä, kuinka tasa-arvoinen maa Suomi jo on. Ikään kuin tasa-arvokeskustelulle ei olisi enää tarvetta. Tasa-arvo ei kuitenkaan ole projekti, joka valmistuu. Se on diskurssi, joka muovaa yhteiskuntaamme jokaisessa ajassa. Jos emme pidä tasa-arvokysymyksiä esillä, ryhdymme herkästi ottamaan askeleita taaksepäin.

Suomi voi joiltakin osin olla tasa-arvon mallimaa, mutta valmiita emme ole. Meillä riittää tehtävää perheiden hoivavastuun jakamiseksi tasaisemmin, naisten työllisyyden nostamiseksi, sukupuolten palkkatasa-arvon toteuttamiseksi, perhe- ja lähisuhdeväkivallan lopettamiseksi, kaikenlaisen syrjinnän ja häirinnän päättämiseksi ja sukupuolittuneen vihapuheen kitkemiseksi.

Näiden konkreettisten epäkohtien takana on yhteiskunnan ilmapiiri, joka hiljaa hyväksyy sukupuoleen perustuvan erottelun. Siksi on tärkeää käydä tasa-arvokeskustelua ja tuoda julkisuuteen esimerkkejä syrjinnästä.

 

Naisten mahdollisuuksista edetä politiikassa on kirjoitettu jonkin verran kuluneen syksyn aikana. Aamulehti kirjoitti eduskunnan tasa-arvoisuudesta marraskuun alussa. Kirjoituksessa naiskansanedustajat kertovat kokevansa, että työtä pitää tehdä kaksin verroin päästäkseen edes samalle viivalle mieskollegoiden kanssa. Hallituksen sukupuolijakauma kertoo omaa tarinaansa tasa-arvon tilanteesta, samoin kuin ministereiden avustajakunta. Puolueiden puheenjohtajistakin valtaosa on miehiä.

Joukko entisiä ja nykyisiä naisministereitä arvioi niin ikään joulukuun alussa järjestetyssä naisministerien tapaamisessa, että politiikan johtopaikat ovat naisille hankalammin saavutettavia. Huomionarvoista on erityisesti se, miten tuulisia paikkoja ne juuri naisille ovat. Naisen asema kyseenalaistetaan mieskollegoja herkemmin.

Naisministereitä puhutti myös seksuaalinen häirintä. Lukuisat naispoliitikot (mm. täällä) ovatkin tuoneet esiin kokemuksiaan häirinnästä. Tärkeän puheenvuoron käytti esimerkiksi presidentti Tarja Halonen kertoessaan omista kokemuksistaan. Nämä esimerkit osoittavat, että naiset kaikkialla kohtaavat ja kokevat häirintää.

#MeToo –kampanja teki ympäri maailman näkyväksi, kuinka yleistä seksuaalinen häirintä on. #Kulissientakana –kampanja jatkaa aiheesta nostamalla esiin kulttuurialalla vallitsevaa seksuaalista häirintää. Lähes tuhat esiintyvien taiteiden ammattilaista on allekirjoittanut vetoomuksen häirinnän lopettamiseksi. Näiden kampanjoiden tarjoama joukkovoima on tarjonnut eräänlaisen suojamuurin ja mahdollisuuden puhua näistä henkilökohtaisista ja vaikeista asioista. Tällainen laaja yhteiskunnallinen keskustelu epäkohtien tuomiseksi esiin on arvokasta.

 

Huolestuttavaa on se, että asiallisen keskustelun vastailmiönä erityisesti sosiaalisessa mediassa esiintyy henkilöön menevää kommentointia, esiin nostettujen ongelmien vähättelyä ja niille naureskelua.

Esimerkiksi uutisiin naisia koskevasta seksuaalisesta häirinnästä saatetaan laittaa Facebookissa naurutykkäys, tai kommentoida asiattomalla meemillä tai giffillä. Hätkähdyttävää on se, että kyse ei ole muutamista häiriköistä, vaan joissakin keskusteluissa sadoista ihmisistä, jotka tulevat omalla naamallaan ja nimellään kirjoittamaan asiattomuuksia. Tämän käytöksen ainoa tarkoitus on vähätellä muiden kokemusta ja hiljentää esiin nousevaa keskustelua.

Vihapuhetta esiintyy siellä, missä sille annetaan tilaa. Siksi asiattomaan huuteluun pitää puuttua. Keskustelu tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta kuuluu meille kaikille. Osallistuminen keskusteluun vaatii suurta rohkeutta, mutta samalla hiljaakaan ei voisi olla. Silloin on antamassa tilaa häiriköille.

#EmmeVaikene

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *