Valikko 

Blogi

#orangetheworld

Julkaistu 25.11.2017

Tänään 25.11. vietetään YK:n julistamaa kansainvälistä päivää naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Kuluneena torstaina sain kunnian olla puhumassa aiheesta Daisy Ladies ry:n järjestämässä seminaarissa Turussa. Tähän kirjoitukseen olen koonnut tilaisuudessa pitämäni puheen aiheita.


”Suomi on maailman tasa-arvoisin maa”. Hokeman kuulee usein, kun keskustellaan tasa-arvon edistämisestä ja naisten oikeuksista. Ikään kuin naisten oikeuksien puolesta puhumiselle ei olisi enää tarvetta. Se ei ole totta.

Jotta nykyiseen tasa-arvotilanteeseen on päästy, on tarvittu sukupolvien ajan rohkeita naisia, jotka ovat nostaneet esiin ja nousseet vastustamaan epäkohtia. Työ ei ole valmis, sillä tasa-arvon puolesta täytyy puhua aina. Sillä hetkellä, kun emme enää tee töitä sen eteen, rupeamme ottamaan askeleita taaksepäin. Tämä on nähty.

Suomessa riittää vielä valtavasti työtä tasa-arvon eteen. Esimerkiksi perhevapaauudistus on sellainen rakenteellinen uudistus, jolla merkittävästi voitaisiin parantaa naisten asemaa työmarkkinoilla. Perhevapaauudistuksen kautta voitaisiin mahdollisesti edistää myös sukupuolten palkkatasa-arvoa. Rakenteellisten ja selittymättömien palkkaerojen kaventamiseksi tarvitaan lisää avointa keskustelua ja esimerkiksi uusia työkaluja palkkavertailujen tekemiseksi.

Herkästi tuudittaudumme sellaiseen ajatukseen, että Suomessa tasa-arvo -ongelmat liittyvät yksinomaan näihin rakenteellisiin haasteisiin. Ajattelemme, että räikeimmät naisten oikeuksien loukkaukset tapahtuvat maailmalla, kaukana Suomesta. Tällainen mielikuva on sulkenut suomalaisten silmiä Suomessa tapahtuvilta naisten oikeuksien loukkauksilta.

Suomi on Euroopan unionin toiseksi väkivaltaisin maa naisille. Joka viides nainen on kokenut puolison väkivaltaa tai sillä uhkailua. Maahanmuuttajanaiset ovat erityisen haavoittuva ryhmä ja heidän riskinsä joutua väkivallan kohteeksi onkin kantaväestöä suurempi. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta on viime vuosina onneksi jo puhuttu enemmän, vaikka liian vähän on vieläkään saatu aikaiseksi.

Tässä lähisuhdeväkivallasta tekemäni kirjallinen kysymys viime syksyltä.

Haluan nostaa esille nyt kaksi konkreettista ilmiötä, joista mielestäni on puhuttu vieläkin vähemmän.


Naisten sukuelinten silpominen:

Fenix –Helsingin julkaiseman tuoreen raportin mukaan Suomesta lähetetään tyttöjä ulkomaille silvottaviksi. Yhdistyksen selvityksessä haastateltiin neljää suomessa syntynyttä naista, jotka on viety toimenpidettä varten ulkomaille heidän ollessaan lapsia.

Haastattelut paljastivat monia huolestuttavia piirteitä liittyen tyttöjen ympärileikkaukseen, jotka vaikuttavat hyvin monisyisesti perinteen olemassaoloon. Keskusteluissa toistuivat samat ilmiöt; tytöillä ei ollut käsitystä matkan tarkoituksesta, aiheesta vaiettiin perheiden sisällä. Hälyttävintä oli huomio täydellisestä keskusteluavun puutteesta, sillä tytöillä ei selvityksen mukaan ollut mahdollisuutta puhua kenellekään aiheesta ja he tiesivät, että asiasta ei saa puhua.

Naisten sukuelinten silpominen on Suomessa rangaistavaa törkeänä pahoinpitelynä, josta voidaan tuomita 10 vuotta vankeutta. Myös rikoksen valmistelu, yritys ja osallisuus ovat rangaistavia. Valmisteilla olevaan tekoon liittyy yleinen ilmoitusvelvollisuus, ja passiivisesti silpomiseen suhtautuva vanhempi voidaan tuomita itse pahoinpitelyrikoksesta.

Vaikka toimenpide on siis Suomen laissa kielletty, ei yksikään tapaus ole edennyt oikeuteen tai johtanut tuomioon. Tämä tarkoittaa sitä, että viranomaisyhteistyössä on rutkasti petrattavaa. Tarvitaan sellaisia toimenpiteitä viranomaisten ja järjestöjen yhteistyössä, että nämä tapaukset päätyvät ylipäätään tutkintaan ja sitä kautta tuomioistuimeen.

Oikeusministeriössä selvitettiin myös silpomisen kieltämistä erillisellä lainsäädännöllä. Erillisen tunnusmerkistön tai lain säätäminen ei kuitenkaan muuttaisi vallitsevaa oikeustilaa, vaan se saattaisi myös synnyttää tulkintaongelmia. Myöskään kansainvälinen tutkimusnäyttö ei anna viitteitä siitä, että rikosvastuu toteutuisi tehokkaammin erillissäännöksen kautta.

Rikoslainsäädännön muuttamisen sijaan on syytä jatkaa ennalta ehkäisevää työtä silpomisten ehkäisemiseksi. Tämä pitää sisällään mm. koulutusta, viranomaisten yhteistyön tehostamista ja maahanmuuttajayhteisöihin vaikuttamista. Esimerkiksi tiedon levittämisessä järjestöillä on iso merkitys. Tällä hetkellä asianosaisilla ei aina ole tietoa silpomisen laittomuudesta tai omista oikeuksistaan.


Pakkoavioliitot:

Olemme ottaneet yhdessä Kehityspoliittisen toimikunnan (KPT) puheenjohtajiston, eli kansanedustajakollegoideni, Keskustan Aila Paloniemen ja Vasemmistoliiton Hanna Sarkkisen kanssa kantaa lapsiavioliittojen lopettamiseksi. Teimme tyttöjen päivänä 11.10. aiheesta ministerille kirjallisen kysymyksen.

Lapsiavioliitot koskevat erityisesti tyttöjä. Joka kolmas tyttö kehitysmaissa joutuu naimisiin alle 18-vuotiaana. Kyseessä on usein pakkoavioliitto eivätkä tytöt saa itse päättää omasta naimisiin menostaan ja elämästään. Lapsiavioliitot merkitsevät tytöille usein koulunkäynnin keskeytymistä ja raskaaksi tuloa aivan liian nuorena.

Lapsiavioliittojen ehkäisemiseksi on tehty paljon vaikuttamistyötä, esimerkiksi Unicefin johdolla. Olikin järkyttävää lukea tuore uutinen, jonka mukaan Irakin parlamentti harkitsee poistavansa naimisiinmenon alaikärajan. Vaikka esitys tuskin etenee, on Irakin parlamentissa esitetty lakialoite konkreettinen esimerkki siitä, että kansainvälisen yhteisön on puolustettava ihmisoikeuksia joka päivä.
Lapsiavioliitot ovat räikeä ihmisoikeusloukkaus ja kestävän kehityksen este. Lapsiavioliittojen torjunnan on oltava korkealla kansainvälisellä agendalla ja myös Suomen politiikassa. Tyttöjen on saatava olla tyttöjä, ei vaimoja.

Pakkoavioliitotkaan eivät ole vieras ilmiö Suomessakaan. Myös täällä on naimisissa olevia alaikäisiä. Suomen lainsäädäntö mahdollistaa alle 18-vuotiaiden avioliiton, jonka lisäksi Suomessa on ulkomailla vastentahtoisesti naitettuja tyttöjä.

Vastuullamme on huolehtia siitä, että yksikään Suomessa oleva lapsi ei joudu naimisiin vasten tahtoaan tai liian aikaisin. Vaadimmekin kollegoideni Paloniemen ja Sarkkisen kanssa lainsäädäntömuutoksia alle 18-vuotiaiden avioliittojen kieltämiseksi Suomessa sekä ulkomailla solmittujen lapsiavioliittojen mitätöimiseksi.

Pakkoavioliitossa toinen osapuoli ei ole voinut itse vaikuttaa liiton solmimiseen. Avioliiton solmimisen taustalla voi olla uhkaamista ja painostusta esimerkiksi perheen tai suvun taholta. Kyseessä on yksilön perustuslaillisiin oikeuksiin kajoaminen. Jokaisella tulee olla oikeus omaan vapauteensa.

Avioliittoon pakottaminen on nykyisen rikoslakimme mukaan rikos. Se voidaan tuomita ihmiskauppana, törkeänä ihmiskauppana tai pakottamisena. Lisäksi tuomittavaksi voi tulla myös pakkoavioliittoon liittyvä henkilön luovuttaminen, kuljettaminen, vastaanottaminen ja majoittaminen.

Pakkoavioliittojen määrästä Suomessa ei ole olemassa tarkkaa tietoa, mutta ilmiön tiedetään olevan meillä olemassa, kuten muualla Euroopassakin.  Helsingin yliopiston yhteydessä toimiva Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti laati oikeusministeriön pyynnöstä asiasta selvityksen. Siinä havaitaan, että viranomaisten mahdollisuudet toimia pakkoavioliittojen suhteen ovat vähäiset ja yhteistyö viranomaistahojen välillä takkuaa.

Lainsäädäntömuutoksen lisäksi tarvitaankin lisää tietoa ongelman laajuudesta ja viranomaisten yhteinen toimintasuunnitelma lapsiavioliittojen ehkäisemiseksi.


Nämä ovat isoja, vakavia ja monisäikeisiä ilmiöitä yhteiskunnassamme. Jokaisen fyysinen koskemattomuus tulee olla loukkaamaton. Jokaisella tulee olla oikeus päättää omasta kehostaan ja elämästään. On selvää, että kulttuurin tai uskonnon varjolla tehdyt rikokset on saatettava paremmin tuomioistuimeen ja rikosvastuun on toteuduttava nykyistä tehokkaammin.

Tyttöjen ympärileikkaukset ja pakkoavioliitot, samoin kuin naisiin kohdistuva väkivalta ylipäänsä, ovat jo rikoksia. Siksi nimenomaan ongelmien ennaltaehkäisyyn ja niiden tunnistamiseen on nyt tarvetta panostaa enemmän.

Rikosten ilmoittamiseen on kannustettava ja erityisesti varhaiseen puuttumiseen on panostettava.
Keskeistä on myös viranomaisten tekemän yhteistyön tehostaminen. Tarvitaan lisää tietoa, sekä selkeitä toimintaohjeita noudatettavaksi. Järjestöjen kanssa tehtävä yhteistyö on korvaamatonta, sillä järjestöillä on arvokasta tietoa ongelmista ja uhrien kynnys ottaa yhteyttä järjestöihin saattaa olla matalampi.

Tyypillistä kaikille näille mainituille ongelmille on se, että väkivallan tai pakottamisen tekijänä on uhrin läheinen henkilö. Kynnys rikosilmoituksen tekemiseen tai avun pyytämiseen voi läheisten ja perheen menettämisen pelossa olla korkea.  Tämä korostaa sen asian tärkeyttä, että viranomaisen on kyettävä tarjoamaan tukea ja apua matalalla kynnyksellä.

#orangetheworld

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *