Neljä vuotta sitten Venäjä aloitti brutaalin hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Sota on rikkonut koteja, perheitä ja kokonaisia kaupunkeja. Neljä vuotta tuhoa ja kärsimystä, mutta myös neljä vuotta uskomatonta rohkeutta ja sitkeyttä.

Me emme saa unohtaa.

Kun sota pitkittyy, vaarana on tottuminen, että siitä tulee taustakohinaa. Siksi meidän pitää muistaa, puhua ja toimia. Emme saa unohtaa, emmekä turtua.

Sota ei ole vain uutiskuvia ja otsikoita, eikä enää päällimmäisenä edes niissä. Sota jatkuu joka päivä. Sota on ihmisiä, jotka nukkuvat kylmässä ja heräävät keskellä yötä sireenien ulvontaan. Lapsia, jotka oppivat erottamaan eri aseiden äänet toisistaan. Perheitä, jotka joutuvat hyvästelemään toisensa tietämättä, milloin taas nähdään.

Suomi tuntee Ukrainan asian sydämessään oman historiansa vuoksi. Me muistamme omat sotamme, taistelut, niistä toipumisen ja jälleenrakennuksen. Meillä on oma kokemus siitä, kun tuo suurempi naapuri yrittää murtaa. Me tiedämme, mitä tarkoittaa puolustaa omaa maata, omaa identiteettiä ja oikeutta päättää omasta tulevaisuudesta. Ukraina on taistellut nyt pidempään kuin Suomi soti omissa sodissaan Neuvostoliittoa vastaan. Ja sota jatkuu.

Ukraina taistelee omasta vapaudestaan ja samalla myös meidän puolestamme, niiden arvojen puolesta, joihin Eurooppa nojaa.

Olen itsekin viettänyt öitä pommisuojassa. Olen kuullut räjähdykset ja tuntenut hiljaisuuden, joka seuraa osumaa. Olen nähnyt omin silmin tuhot, rikkoutuneet kodit, särkyneet ikkunat ja mustuneet seinät. Olen nähnyt myös sen, miten vaikuttavasti ukrainalaisten elämä jatkuu. Unettoman yön jälkeen ihmiset nousevat ja jatkavat arkeaan mahdollisimman normaalisti. Siivoavat lasinsirut, avaavat kahvilan oven ja vievät lapset kouluun. He jatkavat, koska vaihtoehtoja ei ole ja koska he ovat päättäneet uskoa Ukrainan tulevaisuuteen.

Omissa kokemuksissani kysymys oli vain yksittäisistä öistä. Ukrainalaisille tämä on ollut arkea neljä vuotta.

Minä sain palata kotiin lasteni luo tietäen, että he voivat nukkua koko yön turvallisissa sängyissään. Ukrainalaisilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta samaan.

Siksi emme saa väsyä tukemaan. Emme tänään emmekä huomenna.

Kirjoitus julkaistu Instagramissa 24.2.2026.