Tällä viikolla sosiaalisessa mediassa on ollut esillä #meidantytot, #oikeuskoskemattomuuteen ja #erillislaki2020 -kampanjat, joiden tarkoituksena on nostaa esille Suomessakin esiintyvää tyttöjen sukuelinten silpomista. Ajankohtaiseksi aiheen tekee myös asiasta virinnyt kansalaisaloite, jota käsitellään parhaillaan lakivaliokunnassa.

Tyttöjen silpomisella tarkoitetaan sukuelinten vahingoittamista, osittaista tai kokonaista poistamista, ilman lääketieteellistä syytä. Toimenpide aiheuttaa elinikäistä harmia, eikä sille ole mitään muita kuin kulttuurisiin perinteisiin liittyviä perusteita. Silpominen on saatava loppumaan.

Sosiaali- ja terveysministeriön tuottaman raportin mukaan Suomessa on jopa 10 000 tämän väkivaltaisen teon läpikäynyttä naista. Heidän lisäkseen silpomisuhan alla on jopa tuhansia tyttöjä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että maamme terveydenhuollossa törmätään silvottuihin naisiin viikoittain.

Tällä hetkellä lain mukaan naisen ympärileikkaus katsotaan törkeäksi pahoinpitelyksi. Teko on rangaistava myös siinä tapauksessa, että Suomessa vakituisesti asuva tyttö silvotaan ulkomaanmatkan aikana. Suomessa ei kuitenkaan toistaiseksi ole annettu tuomioita yhdessäkään tällaisessa rikostapauksessa, vaikka epäilyksiä niistä on ollut. Siksi silpomisen on vihdoin pystyttävä puuttumaan paremmin.

Kokoomusnaiset ovat vaatineet, että törkeän pahoinpitelyn sijaan sukuelinten silpomisen kieltämisestä säädettäisiin erillislaki, jotta tapauksiin puuttuminen olisi selkeämpää. Haitallista perinnettä noudattavat eivät koe pahoinpitelevänsä tyttöjä, vaan kyseessä on sukupolvelta toiselle siirtyvä tapa. Taustasyyt tyttöjen silpomiselle vaihtelevat maasta, alueesta ja kulttuurista toiseen. Joka tapauksessa kyseessä on aina vahingollinen toimenpide, joka ylläpitää tyttöjen ja naisten heikompaa asemaa.

Erillislain myötä tulkinnanvara poistuisi ja viesti olisi selvä: Suomi ei hyväksy sukuelinten silpomista kenenkään kohdalla tai millään ei-lääketieteellisillä perusteilla. Rikoksesta on jouduttava vastuuseen.

Pelkkä mekaaninen erillislaki ei kuitenkaan riitä. Kaikkein keskeisintä ja tehokkainta silpomisten vastaista työtä tehdään ennaltaehkäisevällä toiminnalla ja tietoisuutta lisäämällä. Maailmanlaajuisesti on eri keinoja yhdistämällä onnistuttu pikkuhiljaa vähentämään silpomisen haitallista perinnettä. Sukupolvelta toiselle usein siirtyvä ympärileikkausten kierre on saatava katkaistua. Se edellyttää lainsäädännöllisten muutosten lisäksi aiheen esillä pitämistä, lisää tietoa, tiedon jakamista sekä yhteistyötä esimerkiksi viranomaisten, terveydenhuollon ammattilaisten ja kolmannen sektorin välillä.

Lisäksi silpomisen uhreiksi joutuneille tytöille ja naisille tulee tarjota tukea, sekä avaus- ja korjausleikkauksia toimenpiteen aiheuttamien fyysisten vahinkojen korjaamiseksi.

Itsemääräämisoikeus kuuluu kaikille eikä kenenkään pidä joutua silpomisen uhriksi. Kenelläkään ei ole oikeutta koskea lasten sukuelimiin kirurgin veitsellä, ellei siihen ole pakottavaa terveydellistä perustetta. Asiassa tulee mielestäni olla selkeä linja sukupuolesta riippumatta.