Osallistuin eilen Valtioneuvoston kanslian järjestämään “Kestävän kehityksen tila ja tulevaisuus –seminaariin, jossa pidin kommenttipuheenvuoron koskien lapsiperheköyhyyttä.

Aihe on vakava ja koskettava. Köyhyys vaikuttaa lapsen elämään enemmän kuin aikuisten ja lähtökohdilla voi tutkitustikin olla kauaskantoisia vaikutuksia lapsen tulevaisuuteen. Korostin puheenvuorossani sitä, että yhtä ainoaa ratkaisua asiaan ei ole, vaan keinoja tukea perheitä on löydettävä kattavasti eri palveluista ja yhteiskunnasta laajemminkin. Tärkeintä mielestäni on pystyä katkaisemaan eriarvoisuuden kierre ja köyhyyden periytyminen sukupolvelta toiselle. Köyhyys vaikuttaa monella tapaa mahdollisuuksiin osallistua ja olla mukana yhteiskunnassa. Osallistumismahdollisuuksien kapeneminen taas nostaa syrjäytymisen riskiä.

Maksuton koulutus ei yksinään takaa mahdollisuuksien tasa-arvoa. Menestymiseen elämässä tarvitaan myös sosiaalisia suhteita ja niiden tuomia verkostoja. Siksi mielestäni yksi tärkeä tekijä lapsiperheköyhyyden riskien vähentämiseksi on poistaa esteitä lasten ja nuorten mahdollisuudelta harrastaa. Jokainen lapsi ansaitsee harrastuksen, josta voi ammentaa kokemuksia ja saada ystäviä. Olen sitoutunut jatkamaan työtäni harrastustakuu-aloitteen edistämiseksi niin valtakunnan kuin kuntapolitiikan tasolla.

Lisäksi olen sitä mieltä, että perhevapaauudistus tarvitaan ja maksuttoman varhaiskasvatuksen suuntaan otettavia askeleita tulee jatkaa. Pienituloisilla perheillä ja yksinhuoltajilla on oltava mahdollisuus palata joustavasti työhön ja hallituksen päätös juuri näiden perheiden varhaiskasvatusmaksujen alentamisesta oli tärkeä askel kohti maksutonta varhaiskasvatusta. Lapsen hoitaminen kotona ei saa muodostua kannustinloukuksi.

Olen korostanut myös lasten ja nuorten vaikutusmahdollisuuksia. Lapset ja nuoret ovat osallisuuden suhteen pitkälti aikuisten avun varassa. Aikuiset kontrolloivat sitä, miten ja mihin lapset ja nuoret voivat vaikuttaa. Meillä on kyllä konsensus siitä, että lapsia ja nuoria halutaan tukea osallistumaan, mutta toimimmeko aidosti tämän tavoitteen eteen? Jos osallistuminen yhteisten asioiden hoitoon on vaikeaa, siihen pystyvät vain ne, joilla on parhaat resurssit!

Negatiiviset kokemukset yhteiskunnalliseen osallistumiseen liittyen taas tiettävästi heikentävät kiinnittymistä yhteisöön ja kokemusta omasta merkityksellisyydestä yksilönä. Lasten ja nuorten osallisuudesta päätöksentekoon tulisi mielestäni tehdä tutkimusta ja lapsivaikutusten arviointia tulisi päätöksenteossa toteuttaa kautta linjan. Ilman faktatietoja, olemme hukassa siinä, miten aidosti nuoria kohtelemme. Kaiken kaikkiaan päätöksenteossamme tulisi hyödyntää nykyistä paremmin tutkittua tietoa ja kattavia vaikutusarviointeja.

Tutkimustiedon tuleekin olla tärkein politiikkaa ohjaava tekijä! Mielestäni paras tapa tehdä pitkälle tulevaan katsovaa, uudet sukupolvet paremmin huomioivaa politiikkaa, olisi lisätä nuorten mahdollisuuksia vaikuttaa. Aidot vaikutusmahdollisuudet kannustavat osallistumaan.